Aamukahvilla blogin Henriikka pohti eräässä postauksessaan kesälle asetettuja paineita ja odotuksia. Seuraavaa kesää odotetaan jo ennenkuin edellinen ehtii loppumaan, tehdään mielettömät määrät listoja ja suunnitelmia. Tuntuu, että ihmiset elävät vain kesällä ja kesästä. Kaikki muut vuodenajat jäävät kesän jalkoihin, sillä mikäänhän ei vedä vertoja lämpimille illoille, festareille, uimarannoille ja irtojätskille.
En ole koskaan itse kuulunut kesän palvojiin. Syksy ja kevät ovat enemmän minun mieleeni.
Kesällä on liian kuuma, hyttysiä ja tosiaankin aivan liikaa paineita tehdä kaikkea mahdollista.
Mietin usein, että en ole tänäkään kesänä tehnyt yhtään mitään muuta kuin töitä. Kun sitten selasin näitä kuvia puhelimestani, niin onhan sitä kaikenlaista tullut tehtyä.
Eräänä yönä pitkän työvuoron jälkeen kiipesin Kouvolan huipulle, vanhojen puuhyppyrimäkien päälle. Se oli pelottavaa ja ihanaa yhtä aikaa. Istuin yksin siellä korkeuksissa, katselin kaunista yötä tuulen puhaltaessa lämpimästi ja kuuntelin Olavi Uusivirtaa. Tunsin eläväni ja olevani onnellinen.
Olen uinut aivan liian kylmässä järvessä, viettänyt iltoja ja päiviä rannalla, käynyt J.Karjalaisen konsertissa, piknikkeillyt, poiminut mustikoita, tappanut kukkia, saanut tippiä ja leiponut kolme mansikkakakkua. Olen zumbannut ulkona ja pyöräillyt huiman paljon. Olen ollut melkein koko ajan matti kukkarossa ja velkaa jollekin, olen ollut koko kesäkuun aivan yksikseni, nähnyt rakkaitani aivan liian harvoin.
Olen huomannut olevani onnellinen. Olen oppinut nauttimaan omasta seurastani. Rakastamaan itseäni ja elämää sellaisena kuin se minulle annetaan.
Se vaati itkua, kiukuttelua ja ahdistusta. Pitkiä yksinäisiä päiviä, itsekseen puhumista, pelkästään peiton alla makaamista ja koko maailman ja elämän vihaamista. Ja ehkä yhdet kalsarikännit.
Olen oppinut, että on turhaa pelätä itseään, omaa läsnäoloaan, ajatuksiaan ja hiljaisia huoneita.
Enää en laita ensimmäisenä kotiin päästyäni teeveetä päälle. En tarvitse keinotekoisia ääniä ympärilleni, en tarvitse pikseli-ihmisiä puhumaan minulle tunteakseni olevani vähemmän yksin.
Onnea on myös yksinäisyys.
Silti en voisi olla onnellisempi siitä, että kun kello 21.00 pääsen töistä, tiedän näkeväni Ässän pitkästä aikaa.
Huomenna me täytetään kaksi vuotta.
Älkää asettako odotuksia tai tehkö suunnitelmia.
Silloin osaa arvostaa sponttaaneja kiipeilyretkiä, kauniita maisemia, suurta kuutamoa, syvällisiä keskusteluja ja ruuantähteistä tehtyä pyttipannua.
