Toin sen jouluksi kotiin. Sen kangas oli niin haurastunut, että täytteet pursuilivat ulos. Vanha silmäpuoli teki kuolemaa. Tiesin kuitenkin, että äiti osaisi korjata sen taas ehjäksi.
Ja nyt pitelen käsissäni ventovierasta. Minun pupuni pää irvokkaassa ruumiissa. Minun pupuni on pehmeä ja haalea, tämä tässä on karhea ja värikäs. Sen pinta raapii poskeani kun yritän itkeä sitä vasten.
Jos olisin vielä lapsi voisin itkeä ja valittaa, kunnes äiti tekisi sen uudelleen.
Mutta olen 20-vuotias kuten pupukin. Me olemme jo vanhoja ja viisaita ja kypsiä. Meidän ei kuulu itkeä pehmolelun vuoksi. Kiitämme kauniisti äidin tekemästä työstä, vaikka se on mennyt päin vittua.
Pupukin on hiljaa. Se näyttää surullisemmalta nyt.
Kasvaminen sattuu. Päätöksien tekeminen sattuu. Luopuminen sattuu.
Kun pääsen takaisin kouvolaan menen eurokankaaseen ja ostan pehmeää ja haaleaa kangasta. Koska tässä ei ole minun pupuni.
