Aurinkoa sydämessä

Tänään aurinko paistaa suoraan mun sydämeen.

Mä kasvatan mun hiuksia ja tanssin ympäri kämppää. Laulan, enkä välitä vaikka naapurit kuulee. 

Eilen olin tähti zumba tunnilla, leikin esiintyväni ja olin paras. Sitä illuusiota auttoi ehkä se, etten nähnyt peiliin asti.

Leivoin kahtena päivänä putkeen ja söin mokkapaloja melkein hyvällä omalla tunnolla. Katsoin grammyt ystävien luona, mikä oli aika kivaa vaikka alunperin olisin ollut mieluummin kotona.

Katsoin kun ne yhdet kuherteli siinä sohvalla ja painauduin tiukemmin nurkkatyynyjä vasten. Ei se tuntunut kovin pahalta, vähän yksinäiseltä vain. Ajattelin sitä kaikkea mitä hän ei ole ja mitä teillä oli koko ajan, ja mitä minulla ei ole, eikä tule. En ole vielä päättänyt onko se okei.

Mutta mitä väliä. Joskus on ihan ok olla onnellinen.

Ja rakastaa Beyoncea. Aina.

Elämä on vittupää

Voisin olla jossain niin siistissä paikassa tekee siistei juttui tapaamas ihmisii joita ihailen yli kaiken. Jos elämässä vois voittaa. Tai jotkut voittaa, mä en. Sen sijaan istun finnivoiteet naamas sängyssä batmankalsareissa, katon niitä siistei tyyppejä telkkarista ja vedin pussillisen pakasteranskalaisia. 

Elämä on vittupää.

Se tekee kiusaa ihan tahallaan. Antaa tilaisuuksia, laittaa sut epäonnistumaan, viiltelee sut täyteen syviä ja kipeitä haavoja, ripottelee niihin suolaa, vääntelee puukkoo edestakas ympäriämpäri. 

Ja nauraa. Hykertelee. 

Muahahahhahahahaahahhahaa.

Koskaan ei pääse paranemaan, en saa arpia, pelkkiä isoja ja ammottavia avohaavoja.

Mitä mun kuuluu olla ja tehä? 

Voisko joku vittupää nyt pudottaa jonku juonipaljastuskirjan mun elämästä etten ois näin kadoksissa. 

?

Mistä voi tietää mikä on oikea jos ei ensin kokeile kaikkea?

Onko ilman pilkkuja parempi kuin väärin pilkutettu?

Täytyykö minun saada muut ymmärtämään vai riittääkö että minä itse ymmärrän?

Iso ahdistus näyttää liian usein kysymysmerkiltä.

Mitä vain

Elämässä voi tehdä mitä vain jos on 

kaunis,

rikas

tai lahjakas.

Mieluiten kaikkea kerralla.

Asioita joista en pidä, osa 1

Häviäminen.

Kukapa siitä tykkäisi. Koen häviäväni usemmin kuin keskiverto ihminen. Aina kaikessa. Jos voitan korttipelissä sitä ei lasketa. Tai jos voitan viisi euroa viisi euroa maksaneesta arvasta niin sitäkään ei lasketa. Tai jos nettisivulla on banneri että "onneksi olkoon olet juuri voittanut 100 miljoonaa!!! Tämä ei ole vitsi!!" niin sitäkään ei lasketa.

Eli häviän yleensä. Sellaisissa asioissa joilla on väliä. Ehkä siksi olen niin katkera.

Olin aivan sietämätön ala-asteen liikuntatunneilla. Saatoin nostaa hirvittävän metelin hävitystä jalkapallopelistä ja lietsoa vihaa rinnakkaisluokan tyttöjä kohtaan, koska ne ihan saletisti huijasi. Liian monta kertaa haukuin jotain kakkapääksi ja itkin pukuhuoneessa tunnin jälkeen.

Sittemmin olen oppinut häviämään hieman vähemmän dramaattisesti. Tai ehkä ennemminkin tottunut.

Joukkuelajia 12 vuotta pelanneena on vaikea välttyä tappioilta. Itkin kiltisti pää painuksissa sen sijaan että olisin mennyt hakkaamaan virnuilevan vastustajan. Sekin on tosin ollut lähellä. Nyt kun tarkemmin mietin niin kyllä mä silloinkin haukuin milloin tuomarit, milloin vastustajat (en tietenkään päin naamaa (ainakaan kovin usein)). Yleensä molemmat. Ne ei vaan olleet enää kakkapäitä vaan paskapäitä. Joten en ole tainnut oppia yhtään mitään. Noniin loistavaa, tulipa hyvä mieli tästä oivalluksesta. 

Joka tapauksessa vihaan häviämistä. Viimeksi hävisin eilen. 

Kelluskelua

On niin säälittävä olo. Haluaisin kömpiä peiton alle itkemään ilman mitään syytä. Reilun tunnin päästä alkaisi nykytanssitunti, jonne ilmoittauduin intoa puhkuen pari viikkoa sitten. Silloin ajattelin, että minusta tulee vaikka mitä ja haen vaikka minne ja uskoin itseeni ja ajattelin tehdä kaiken mahdollisen, kokeilla kaikkea ja olla paras versio itsestäni. 

Nyt en ole enää mitään. Olen turha ja ruma ja lihava ja ostin muotoilevan alusmekon ja miksi ennen ihan sopivat tissitkin näyttää jotenkin ihan liian pieniltä ja rumilta. Ärsyttää. 

Miksi tuntuu tältä vaikka tiedostan miltä pitäisi oikeasti tuntua. Tiedän ettei tässä paskassa kellunta auta mitään, pitäisi uida uusille ja puhtaille vesille, jättää paskat silmääkään räpäyttämättä taakse. Mutta kun minä niin mielelläni sukeltelen silmät ja suut täyteen tätä pahaa oloa. Keinuttelen itseäni suihkun lattialla ja mietin vain veden kohinaa korvissa. Kastelen tyynyliinan uudelleen ja uudelleen. Syön kuivaa makaronia, rusinoita ja löllöjä klementiinejä. Lainaan pinon kirjoja, joita en kuitenkaan lue.

Teen listoja asioista jotka kuitenkin jätän tekemättä. Kuuntelen kappaleita joiden sanoja en viitsi opetella. Rucola kuolee yhdessä yössä.

Olisipa se niin helppoa. 

itkin koko illan kunnes en enää itkenyt

Ois niin siistii olla se kypsä ja järkevä aikuinen. Sellainen joka tekee kantaaottavia facebook päivityksiä. Laittaa korkokengät arkenakin eikä silti näytä ylipukeutuneelta. Ei kiroile. Ei hötkyile. Istuu jalat ristissä. Sietää pettymyksiä. Sellainen, jolla on oma, ihailtava elämänfilosofia. Sanoo, että onnellisuus on tärkeintä ja on onnellinen. Lukee kirjoja. Kantaa laukkua. Hiukset on kiharalla. Sen rakkaus syttyy ensisilmäyksellä. Ja kestää koko elämän. Ja jollei kestä, niin ero ei ole paheksuttava, vaan voimaannuttava ja rohkea teko. Sen myötä oppi rakastamaan itseään. Sellainen, jonka kukat ei kuole.

Silti oon se joka vollottaa kovaan ääneen elämän epäreiluutta. Ensin koko matkan kotiin. Sitten koko illan kotona. Se ei ole pientä ja somaa nyyhkintää, vaan parkumista. Huutoa ja kyyneliä. Miksen koskaan minä. Miksi aina minä. Lähettää noloja valitussähköposteja ja vollottaa lisää. Vollottaa äidille puhelimessa. 

Katsoo putousta ja vähän naurattaa. Äkkiä kaikki onkin taas oikeinpäin. Se tekee kaikesta edellä tehdystä äärimmäisen noloa. Paitsi putouksesta. 

Pahinta huomisessa on, että äiti sanoo: "mitäs minä sanoin".