BÄNGBÄNGBÄNG

Eilinen ei mennyt ihan putkeen. Näin kauniisti sanottuna.
Tuntuu pahalta, kun suunnittelee niin kovasti kaikenlaista. Mulla on ollut viime kevättalvesta noin viisi erilaista suunnitelmaa, joihin oon uskonu ihan täysillä, joita oon tahtonu ja yrittäny saada tästä elämästä kii niiden avulla.
Jokainen niistä on päättynyt murskajaisiin.
BÄNGBÄNGBÄNG revolverilla suoraan päähän.
Lihanuijalla tohjoksi.
Tehosekoittimella sileäksi soossiksi.

Tiedättekö sen tunteen kun haaveilette oikein kovasti jostain? Teette suunnitelmia ja yritätte rakentaa tulevaisuuttanne.
Ja kaikki, IHAN KAIKKI mitä te teette lytätään täydellisesti.

Valehtelematta mä harkitsin eilen itseni hirttämistä (en osaa tehdä hirttosilmukkaa) tai yliannostusta tai jotain että tää loppuis.
Mulla on vaan liian rakkaita ihmisiä ja liian suuri moraali sellaiseen itseni totaaliseen lopettamiseen.

Mutta mä itkin. Paljon. Tauotta. Eikä se juurikaan auttanut.

Nyt ollaan taas pisteessä nolla. Ja mua itkettää taas. En jaksa enää yhtään suunnitelmaa. Mulla on mennyt usko mun tulevaisuuteen.
Kertokaa oikeesti mihin mun kuuluu mennä, mitä mun kuuluu tehdä, koska aina kun luulen selvittäneeni sen pamautetaan ovi naamalle.

Haistakaa paska kaikki. Koko Suomen kansa, valtio ja koululaitokset. Haistakaa paska kaikki lukiot ja päättäjät. Te jotka, vaaditte meiltä nuorilta täydellistä koulusta kouluun koulusta uraputkeen uraputkesta hautaan -suoritusta. Te kaikki jotka tungette meidät lootiin, kas näin pitää tehdä olet kuraa kenkäni pohjassa, jos et tee niin kuin minä sanon.
Helvetti.

Tiivistetysti.
Tarjoilija puoli ei onnistunut.
Keväällä voin halutessani kokeilla uudelleen.
Tai vaihtoehtoisesti ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, hakea johonkin kaksi kuukautta kestävään 'tarjoilijantyö tutuksi' juttuun, soittaa jollekin naiselle ja yrittää sopia sen kanssa tapaaminen.
Ainiin ja kaikki tuo ennen huomista Rodokselle lähtöö.
Päätin olla tekemättä mitään. Hiiteen kaikki.
Mä lähden huomenna Kreikkaan ja unohan kaiken.
Sitten mun on pakko aloittaa alusta. Taas.
Mutta nyt mä yritän unohtaa kaiken paskan ja keskittyy pitää kivan loman.

Oli mulla eilen ihan kivaakin, noin tunnin ajan illalla. Meillä oli tanssitunti Ässän kanssa ja no, sehän on aina mukavaa.

Mitä teille kuuluu?

Tosi hipsteri ammatti

Eilisestä on rauhotuttu ja jälleen löydän itseni täältä bloggerin jännittävästä maailmasta.
Oon onnistunut hurmaamaan jo pari lukijaakin puolelleni, kiitän teitä isosti.

Huomenna on totuuden hetket käsillä kello 10.00
Keskustelu Salpauksella naisen kanssa, jonka nimeä en muista kunnolla. Kirjoitin sen kyllä ylös, mutta luulen, että kirjoitin väärin. Ihan sama, sinne mä meen puhuu mun tulevaisuudesta.
Haluun oikeesti sinne opiskelee.
Musta tulis tarjoilija.
Mulla olis ammatti, eikä vaan valkosta lätsää vaatehuoneen perukoilla.
Sit voisin saada oikeita töitä ja oikeeta palkkaa, millä elättää itteni ja se taiteilijan planttu jahka sekin pääsee koulusta.
Voitais asuu vielä kaks vuotta tällee kotona ja vaan muutaman kilometrin päässä toisistamme.
Sit muutettais yhessä meidän paikkaan, josta ollaan haaveiltu jo vuos.
Siellä me eletään ja ollaan onnellisii.
Eihän tarjoilija mikään mun unelma-ammatti ole.
Mä haluisin kulttuurituottajaksi tai sitten omistaa oman hääpukuliikkeen.
Mutta niitä unelmii mä lähden tavoittelee vasta, kun tää homma on hoidossa.
Jos noi koulun ovet ei nyt aukeekkaan, mun on pakko mennä töihin.
Jos siis saan töitä.
Haen varmaan delffiininkouluttajaks Tampereelle.
Pitäisi kuulemma olla kärsivällinen, mitä en ole, mut ne delffiinit vois opettaa mulle sitä.
Oishan se nyt aika hipsterii olla delffiininkouluttaja.
Täältä voitte käydä katsomassa. Ehkä teilläkin on tulevaisuus auki ja haluutte super hipsteri ammatin.

Nyt mun pitäisi mennä suihkuun ja pakata Rodosta varten. Lauantaina me lähdetään mun parhaista parhaan ystävän kanssa. Oon valitellu, ettei mulla oo ystävii, saati parasta ystävää, mutta nyt kun mietin, niin jollei Ässää lasketa, niin Sara on varmaan mulle tärkein ystävä. Ollaan tunnettu jo yli 10 vuotta. Eli vaikka aina sanon, ettei mulla oo lapsuuden ystävii, niin Sarahan on mun lapsuuden ystävä. Olenpas törppö. Me tavattiin jäähallissa ja sinne meidän tapaamiset on rajoittunutkin koko meidän ystävyyden ajan, mitä nyt muutamii poikkeuksii lukuunottamatta. Mutta Saran kaa on koettu ilot ja surut ja se ymmärtää mua. Ja kannustaa ja tsemppaa. Sillä on tosi jyrkät mielipiteet joskus, eikä sen kanssa kannata ruveta väittelee, mutta mä rakastan sitä tosi paljon. Nyt kun meidän yhteiset jäähalliajat on takanapäin, pitää yrittää nähä jossain muuallakin, niinpä me lähdetään Kreikkaan. Jee!

Oon viimeksi ollu ulkomailla 10 vuotta sitten. Aika hurjaa. Ruotsi ja Virohan ei oo ulkomaita, koska sinne mennään laivalla eikä lentokoneella, eikä tarvii edes näyttää passia.
Mua jännittää pääsenkö mun passilla yhtään mihinkään, koska se kuva on neljännen luokan koulukuva. Mulla on typerä ilme ja pitkät hiukset. Nyt oon ihan lyhythiuksinen ja muutenkin vanhempi.

Ja mä ajattelin laittaa tänne kuviakin, sitten kun on jotain kuvaamisen arvoista.
Mun päivänasu koostuu yhä useemmin pyjamasta.
Mutta laitan teille sitten vaikka kuvia hienosta Kreikasta, niin voitte olla tosi kateellisia kun mä olen ulkomailla.

Nenäkoru ja teeveesota

Mua vituttaa. Mua vituttaa. Mua vituttaa. Mua vituttaa. Mua vituttaa. Mua vituttaa. Mua vituttaa. Mua vituttaa. Mua vituttaa. Mua vituttaa. Mua vituttaa. Mua vituttaa.

Helpotti.
Tai ehkei sittenkään.
Syynä tähän kaikkeen se, että en saanut katsoa haluamaani leffaa televisiosta. Tai olisin saanut, mutta olisitteko itse jäänyt siihen tyytyväisenä tapittamaan, kun ensin suututitte alunperin teeveetä katsoneen. Ja minähän vain pyysin vaihtamaan kanavaa. Kyllä, olen 19-vuotias kypsä aikuinen.

Äiti välitti minulle tänään lottokupongin. Olin jättänyt henkkarit kotiin, joten en voinut ostaa sitä itse. Seisoin siinä vieressä ja äiti ojensi lapun mulle, niin eikös tämä citymarketin nelikymppinen infopisteen myyjä nenäkoru (!) väpättäen alkanu multakin papereita tivaamaan. Voi jumalauta mä sanon.
Nauretravintahan tässä on se, että multa ei ikinä kaupasta alkoholia ostaessani kysytty papereita, mutta kun ostan joka viikkoisen, euron maksavan lottorivin, alkaa myyjiä ikä kiinnostamaan.

Kai se on vaan niin paljon turmiollisempaa se euron uhkapelaaminen, kuin alaikäisten joka viikkoinen ryyppääminen.

P.S. Se sun teinimäinen nenäkoru näytti naurettavalta.

O ja M

Kotona tuoksuu ruoka.
Söin viisi omenaa.
Siivosin vaatehuoneen. Nyt hyllyt ovat siistit ja pinot suoria. Ainakin siihen saakka kun päätän pukeutua.

Yritin pakata tavaroita Rodosta varten. Luulin, että selviän vähällä, mutta tällä hetkellä tilanne näyttää aivan päin vastaiselta.

BBC Sherlock on itkettänyt jo kolmatta päivää putkeen.

Mä kirjoitan ja kukaan ei lue. Ei se haittaa. Koska nää mun juttuja, kunhan höpisen vanha nainen. Nuorukainen.

Yritin värjätä hiukseni punaisiksi tietokoneruudulla, mutta turhauduin, kun väri ei näyttänytkään hyvältä. "Valhetta!" huusin ja suljin mokoman ohjelman.

Näppäimistöni o ja m ovat jotenkin jumiutuneet, eivätkä toimi kunnolla, mikä sapettaa minua kovin. Hakkaan niitä minkä kerkeän ja mitään ei tapahdu.
Tulkaa nyt joku pelastamaan.

Kohta pitäisi hiipiä jäähalliin. Siellä opetan pieniä palleroisia peruuttamaan luistimet jalassa.
 Hirveen hienosti luistelet, kyllä sä opit vielä sirklaamaan, kato näin, ai et kato, hei kuunnelkaas, ai ette kuuntele, tehkää sit vittu mitä haluutte, ai ette tee, ai no nyt sä kaaduit ja sua itkettää, isi on tuol mee sen luo, en kiristä luistimia.
 Suurin osa niistä penskoista on tosi kivoja ja sympaattisia ja osaa käyttäytyy. Sit on muutama koheltaja, jotka hakee huomioo/osaam muka jo kaiken/ei jaksa/ei kiinnosta tehä. Mikäs siinä, mulla on kympin tuntipalkka, teidän isit ja äitit maksaa ittensä kipeeks tästä harrastuksesta ja jääajasta, käyttäkää se miten haluutte.
Kuulostan katkeralta, mut en mä oikeesti oo. Ainoo asia, mikä mua risoo on se, etten nää Ässää tänää.
Ei, en voi elää hetkeäkään ilman häntä.

Seurattavaksi

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla Lisäilin blogin blogilistalle ja blogloviniin. Seuratkaa vapaasti jos siltä tuntuu.

Leikkiapina

Kiljuin riemusta aamun lehteä lukiessani. Samuli Putron uuden levyn Tavalliset hautajaiset julkistus oli täysin lipunut ohitseni, mutta nyt lehdessä (oikeastaan eilisessä lehdessä, jonka luin vasta nyt) oli siitä arvostelu ja havahduin itsekin tähän ilouutiseen. Levy sai hyvät arvostelut, ja hyppelehdinkin koneeni ääreen klikkailemaan spotifystä kauan kaipaamiani Putron soimaan. Toistaiseksi levy on ollut silkkaa pettymystä. Mikään biisi ei sykähdyttänyt Olet puolisoni nyt -hitin tavoin. Masentavaa. Mutta olen päättänyt olla sinnikäs ja pakkokuunnella kyseistä plättyä niin kauan että rakastan sitä. Vaatihan PMMP:n uusin Rakkaudesta useamman kuuntelukerran ennen kuin lämpenin sille. Tai oikeastaan roihahdin suorastaan liekkeihin. Joten en ole luovuttanut.




Eilen me tanssimme ja nauroimme alakerrassanne. Vanhempasi olivat iloisia, en ole koskaan kuullut äitisi kikattavan sillä tavalla. Se oli niin ihanaa ja idyllistä. Kuin kohtaus jostain elokuvasta. Oli kuuma ja olimme kaikki aivan hiestä märkiä kun chachasimme törmäillen huonekaluihin ja toisiimme. Rakastin jokaista hetkeä ja jokaista hikipisaraa, jonka pudotit päälleni.

Eilen uhosin niin kovasti. Me suunnittelimme sormuksia. Tänään en suostunut astumaan sisään kultasepän liikkeeseen. Katselimme ikkunasta, mutta minua ahdistivat myyjien katseet lasin toisella puolella. Saatoin tuntea ne kun kumarruin osoittamaan kihlasormuksia alk. 79€. Niinpä kiskoin sinut oven ohi, vaikka sinä olisit ollut valmis astelemaan sisään. Ehkäpä juuri tässä punnitaan se, olenko valmis. Se, kuinka aikuinen, vanha ja tosissaan sitä loppujen lopuksi on.
Vaikka toisaalta, tällainen minä olen aina. Minua pelottaa soittaa tutulle kampaajalle, pelottaa tulla sinua koulun pihaan vastaan, pelottaa kysyä kaupassa myyjältä missä suolasuihkeet hiuksille ovat. Miksei siis pelottaisi mennä kultasepänliikkeeseen sovittamaan kihloja. Varsinkin kun on nuori. Hehän katsovat nenänvarttaan pitkin. Nuoriin ei uskota. "Teinikihlat", he kuiskaavat työkaverilleen meidän astuessa ulos liikkeestä. "Kauankohan tuokin kestää"
Kyllä minä tiedän.

Näimme miehen, joka kantoi pientä leikkiapinaa. Sellaisia mainostettiin televisiossa, kun olin lapsi.

Minä olen tullut kotiin

Minä olen tässä. Sinä olet siellä. Minulla on ikävä, vaikka erostamme on vain tunti.
He sanovat, että me olemme nuoria. Niin me olemmekin. Estääkö se meitä tuntemasta? Tekeekö se tunteistamme vähemmän vakavasti otettavia? Niin he sanovat.

Nuorille sanotaan, että pitäisi odottaa. En ole kärsivällinen. Minä syöksyn asioihin. Syöksyn päätä pahkaa asioihin, innostun ja sitten en innostukaan. Asiat vaipuvat unohdukseen.

Tämä ei ole sellainen asia.

Tämä on rakkautta, suurta ja syvää, puhdasta ja läpitunkevaa.

Ikäni ei tee siitä vähemmän totta. Miksi minun täytyy puolustella tunteita, joita 20 vuotta naimisissa elänyt pari osaa selittää sen paremmin kuin minäkään. Sen vain tuntee.
Tiedättehän, sielunkumppanin. Sen tuntee sydämensä jokaista sopukkaa myöten.
Tässä tämä nyt on, minä olen tullut kotiin.

Joten älkää vaatiko minua selittämään. Iloitkaa ja olkaa onnellisia, sillä minä olen löytänyt ihmisen, josta en koskaan aio päästää irti.

---

Tänään ajattelin kuolemaasi. Kuvittelin hautajaisesi. Voi, kuinka itkinkään olkaasi vasten. Sanoit, ettei ole syytä huoleen. Sinä et jätä minua. Sinä lupasit. Uskon sinua.
Mutta pelko kalvaa sydäntäni.