Tänään kulkiessani yksin pitkin kauppakeskuksen liian avaria käytäviä tunsin olevani enemmän yksin kuin pitkään aikaan. Yksinäisyys pusertui sydämeni ympärille taakaksi ja verhoksi jonka takaa katselin muita ihmisiä. Näin vain kaikkea jota minulle ei ollut eikä mahdollisesti tule koskaan olemaankaan.
Jos olisin saanut itse päättää olisin jäänyt siihen istumaan ja itkemään kunnes vartijat taluttavat minut kello 18.00 ulos, mutta koska olin luvannut mennä töihin, nousin ylös ja pyöräilin mäkkäriin. Itku saa odottaa vielä kahdeksan tuntia.
Vaikka teksti kuulostaa super angstiselta, niin oon perusluonteeltani aika melankolinen. Romantisoin yksinäisyyden ja surun tunteet mielessäni ja salaa jopa nautin silloin tällöin "surkeudesta". Yksinäisyydessä ei ole sinänsä mulle mitään pahaa, oon oppinut rakastamaan sitä. Silti joskus tulee noita hetkiä kun näkee kaikki muut jonkun kanssa paitsi itsensä.
VastaaPoista