Pehmeä ja haalea

Pupu on pilalla.

Toin sen jouluksi kotiin. Sen kangas oli niin haurastunut, että täytteet pursuilivat ulos. Vanha silmäpuoli teki kuolemaa. Tiesin kuitenkin, että äiti osaisi korjata sen taas ehjäksi.

Ja nyt pitelen käsissäni ventovierasta. Minun pupuni pää irvokkaassa ruumiissa. Minun pupuni on pehmeä ja haalea, tämä tässä on karhea ja värikäs. Sen pinta raapii poskeani kun yritän itkeä sitä vasten. 

Jos olisin vielä lapsi voisin itkeä ja valittaa, kunnes äiti tekisi sen uudelleen.

Mutta olen 20-vuotias kuten pupukin. Me olemme jo vanhoja ja viisaita ja kypsiä. Meidän ei kuulu itkeä pehmolelun vuoksi. Kiitämme kauniisti äidin tekemästä työstä, vaikka se on mennyt päin vittua.

Pupukin on hiljaa. Se näyttää surullisemmalta nyt. 

Kasvaminen sattuu. Päätöksien tekeminen sattuu. Luopuminen sattuu.

Kun pääsen takaisin kouvolaan menen eurokankaaseen ja ostan pehmeää ja haaleaa kangasta. Koska tässä ei ole minun pupuni.

Voi kirjastot

Voi kuinka rakastankaan kirjastoja!

Luin Kouvolan Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat, Keskisuomalaisen, Helsingin Sanomat, Time-lehden, Häät-lehden sekä Imagen.

Sipsuttelin villasukissa ympäri lukusalia ja ihmettelin erilaisten lehtien määrää.

Kuljeskelin hyllyjen välissä ja silittelin kirjojen kansia. 

Harvoin tulee ajatelleeksi kuinka hienoja paikkoja kirjastot ovat.

Tänään ajattelin sitä paljon.

Olisin voinut itkeä hyllyjen välissä. Onnesta tai ehkä sittenkin pahasta olosta.

En tiedä johtuiko se kirjastosta vai jostain ihan muusta.

Viime päivinä on ollut vaikeaa hengittää.

Viime päivinä olen ajatellut eroamme väistämättömämpänä kuin ennen. 

Olisin tahtonut lainata jokaisen kirjan jonka kirjasto piti sisällään. 

Päädyin kuitenkin lopulta seuraaviin:

Irja Alho & Anneli Kauppinen: Käyttökielioppi

Irja Alho & Anneli Kauppinen: Elävä kielioppi, Suomen infinitiivisten rakenteiden dynamiikkaan

Miki Liukkonen: Valkoisia runoja

Riina Katajavuori: Omakuvat

Kadonnut sipuli

Kyyneleet kirvelee

niin kuin sipulit tekee.

--

Mä oon taas kadottanu itteni. En tiiä kuka mä olen tai mitä tuun joskus olemaan. Mä vaan olen. Ja silti en ole ollenkaan. Oon paikalla mutta en läsnä mun kehossa. Asiat tapahtuu mutta ei mulle. 

Sanomalehti

Ensimmäisinä öinä sitä herää lehden kolinaan. Sittemmin nukkuu tyytyväisenä ja vessasta palatessaan noukkii lehden eteisen matolta. On ylellistä kömpiä takaisin lakanoiden väliin ja selata lehti läpi kaikessa rauhassa. Vaikka sen jälkeen onkin enää alle puolituntia aikaa lähteä kouluun. Vaikka lehti onkin ihan huono. 

Pidän sanasta kömpiä. Se kuulostaa söpöltä.

Olen ajatellut että minusta voisi tulla radiotoimittaja tai äidinkielenopettaja. Minulla ei ole erityisen miellyttävä ääni, enkä osaa kielioppia.

Päiväkirjasta 4.10.2013

Ole lempeä itsellesi. Ole lempeä itseäsi kohtaan. Suojele ja rakasta itseäsi. Sinä itse olet arvokkain asia mitä sinulla on. Sillä ilman sinua ei millään muullakaan ole mitään merkitystä. Rakasta itseäsi. Usko itseesi. Ajattele itseäsi. Laita itsesi muiden edelle. Ole lempeä. Ole luotettava ja uskollinen. Muista, että yksinäisyys on lahja. Yksinäisyys ei aina ole pimeää ja mustaa. Yksinäisyys voi olla myös lahja ja voimavara, arvokas asia, jota kuuluu vaaloa. Lopulta olemme kuitenkin yksin. Opettele luopumaan hyvästä. Opettele luopumaan pahasta. Opettele olemaan asettamatta turhia odotuksia ja vaatimuksia itsellesi ja elämälle. Opettele antamaan anteeksi itsellesi. Aina on voitava antaa anteeksi. Kuuntele itseäsi, älä muita. Vain sinun mielipiteelläsi on väliä.

Ole lempeä.

Ole lempeä.

Ole lempeä.

Vaikka lopulta olemmekin yksin, muista silti päästää joku lähellesi. Joskus on hyvä avata itsensä myös jollekin muulle. Joskus on hyvä osata pitää tietyt salaisuudet itsellään.

Ole lempeä. Ole kaunis.

Risukasaankin

Voitin lotossa 5€ 

Itkin onnesta.

Sulisuli pulipuli

Vihaan mun elämää.

Pakastin suli. Jäätelö on nyt lavuaarissa, mansikat, jotka ylpeydellä pakastin lilluvat nyt löllöinä ja taidan perustaa leipäjonon tuohon parvekkeen alle.

Haluun pois täältä. Haluun kotiin. 

Takussa

Minun piti tulla kirjoittamaan tänne, mutta teksti takkuaa.
Koulu jatkuu.
Minulla on ikävä töitä.
Esitin tänään zumbassa biisitoiveen.
Ääneni kuulosti vieraalta.

Uutta

Hei, muutin hieman ulkoasua.
Olisi hauskaa kuulla teidänkin mielipiteenne asiasta.

täytä sieluni tyhjyydellä

En tiedä mitä minusta tulee.
Istuin koneella ja vaivuin jonkin asteiseen flow-tilaan. Kuuntelin William Fitzsimmonssia ja kohtasin mahtavaa lahjakkuutta. Olin jo miltei unohtanut kyseisen blogin, mutta nyt uppouduin sen syövereihin ja tämä hetki tuntui täydellisemmältä kuin koskaan. Tunsin itseni täydeksi ja silti niin keskeneräiseksi yhtä aikaa.
En osaa edes kuvailla sitä tunnetta joka on täyttänyt minut tälläkin hetkellä.
Tein itselleni pitsaa.

En ole koskaan ollut sellainen, joka tietää mitä haluaa olla. Pienenä sanoin, että minusta tulee missi ja presidentti. Mummo sanoi, etten voi olla molempia.


-
Suljen silmäni ja annan musiikin ja tämän hetken täyttää koko sieluni. Kylmät väreet ja ehkä muutama kyynelkin.
-

Kun pääsin syksyllä tänne kouluun, ajattelin, että vihdoinkin palaset loksahtavat paikoilleen. Löydän paikkani ja saavutan unelmani. Uskon kohtaloon, if it's meant to be, it will be.
Tiedän, että koulua on takana vasta muutama hassu kuukausi, mutta se ei ole vielä tuntunut omalta. Olemme tehneet asioita, jotka tuntuvat kaukaisilta ja turhilta. Ne eivät tunnu olevan missään yhteydessä omiin haaveisiini ja toiveisiini.
Vaikka kevät oli hienoa aikaa elämässäni ja tapasin huippu tyyppejä, olen nyt kesän aikana yksikseni saanut aikaa ajatella ja pohtia.
En tiedä haluanko jatkaa tällä alalla. Tarkoitan vain, että on niin paljon kaikkea muutakin mielenkiintoista. Kuinka voin tietää mitä todella, siis todella, haluan tehdä, jos en kokeile kaikkea.
Mitä jos pääsin tänne kouluun, vain huomatakseni, että minun kuuluukin pyrkiä jonnekin muualle?
Tuntuu siltä että tahdon itselleni jotain enemmän. En tiedä mitä tuo epämääräinen enemmän voisi olla, mutta minulla on vahva tunne siitä, että tämä ei ehkä riitä.

But you keep the promise anyway

“Some people don't understand the promises they're making when they make them," I said.

"Right, of course. But you keep the promise anyway. That's what love is. Love is keeping the promise anyway.” 

― John Green, The fault in our stars

Aidosti ja makeasti

Kaiken tämän angstailun jälkeen on ihanaa tulla kertomaan, että tänään mulla on ollut mainio päivä.

Olin zumbassa melkein eturivissä.
Näytin peilissä naurettavalta, mutta en välittänyt.
Ohjaaja hymyili minulle ja menin hämilleni.

Töissä oli ihan mahtavaa. Nauroin aidosti ja makeasti monta kertaa.

Olen kiitollinen tästä päivästä.
Olen kiitollinen mahtavista työkavereista.
Olen kiitollinen siitä että olen taas löytänyt liikkumisen ilon.
Olen kiitollinen tämän päivän asustani, josta tykkäsin paljon.
Olen kiitollinen vaniljajäätelöstä pakkasessa, jonka voin syödä tai jättää syömättä.

Tänään olen viihtynyt itsessäni. Rakastan elämääni täällä. Rakastan minua. 
En huoli koulusta tai sinusta. Tänään olen melkein valmis hyväksymään kaiken meidän tulevaisuudessamme.

Kirottu järkevyys

En tahdo mennä enää kouluun.

Tiedän. 

Ihan mielettömän upeaa kun pääsin sinne, upeetaa mahtavaaa jeejeee. 

Mun pitäisi olla kiitollinen, että oon siellä mahtavien tyyppien joukossa ja opiskelen unelma alaa, josta työllistyn en mihinkään.

Mulla ei vaan ole tippaakaan motivaatiota tän kesän jäljiltä. 

Jos saisin olla tyhmä ja sokea, elää hetkessä ja tehdä päätökset täysin kokonaan oman mieleni mukaan, välittämättä lainkaan muiden sanomisista, jättäisin koulun samantien. En palaisi sinne 2.9. vaan jatkaisin töissä. 

Niin hohdokasta kuin hampurilaisten paistaminen onkin.

Keräisin ja säästäisin rahaa vuoden ja lähtisin sitten vaikka aupairiksi maailmalle. Jenkkeihin tai Australiaan. Tai Uuteen-Seelantiin. Oon aina halunnut päästä Australiaan.

Viime syksynä harkitsin aupairiksi lähtemistä, mutta silloin en ollut valmis.

Ehkä nyt olisin. 

Kaikki muu onkin sitten kesken ja levällään.

Seikkailut saa odottaa. 

Eniten harmittaa oma järkevyyteni.

Sä oot mun ystäväni uskollinen

Tänään kulkiessani yksin pitkin kauppakeskuksen liian avaria käytäviä tunsin olevani enemmän yksin kuin pitkään aikaan. Yksinäisyys pusertui sydämeni ympärille taakaksi ja verhoksi jonka takaa katselin muita ihmisiä. Näin vain kaikkea jota minulle ei ollut eikä mahdollisesti tule koskaan olemaankaan. 

Jos olisin saanut itse päättää olisin jäänyt siihen istumaan ja itkemään kunnes vartijat taluttavat minut kello 18.00 ulos, mutta koska olin luvannut mennä töihin, nousin ylös ja pyöräilin mäkkäriin. Itku saa odottaa vielä kahdeksan tuntia.

timantit on ikuisia, mikään muu ei niinkään

Joo, ei ehkä mikään perinteinen mun kappale, mutta jotenkin vaan tää uppos ja syvälle heti ekalla kuuntelulla. Huomasin videolta myös että cheek on ihan selkee Suomen Chuck Bass ja no, se on mun heikko kohtani.

Onko tämä elämä nyt se mun elämä?
Onko tää se polku jonka mä kuljen loppuun asti?
Viime päivinä siltä ei ole tuntunut. Sen sijaan 'lopulta olemme kuitenkin yksin' on saanut entistä suuremman merkityksen.
Pelkään epäonnistumista ja muiden puheita selkäni takana.
Pelkään rumia ajatuksia muiden mielissä.
He eivät tiedä mitä me koemme.
Ne ei tiedä mitä mulle on tapahtumassa.

Tämä ei ole sitä mitä minä halusin tai haluan.
Tästä en ole ikinä haaveillut tai toivonut. Tämä ei ole mikään Disney-elokuva.

Päätöksien tekeminen on vaikeaa. En tiedä kumpi on vaikeampaa, lähteminen vai jääminen.

Laitan kaikki elämänmittaiset haaveeni jäihin. En katsele enää kuvia puvuista, kakuista tai kimpuista. En jää katsomaan lastenrattaiden perään niiden kulkiessa ohi.

Selaan tuhansia kuvia tatuoinneista ja suunnittelen matkoja Norjaan ja Afrikkaan.
Aion elää itselleni. säästää itseeni, enkä mihinkään illuusioon normaalista.
Et pitäisi tästä mitä olen kirjoittanut. Se sattuisi sinuun, kuin puukko selkään, siksi on hyvä ettet tätä nää.

Sanoinhan minä aina joka päivä, enemmän ja enemmän.
Viime aikoina se on ollut vähemmän ja vähemmän totta.

Silloin en ymmärtänyt mitä lupasin ja mitä sinä halusit.

valkoinen laiva on lastattu meillä

"Kuka on kokenut tänä kesänä elämänsä suurinta rakkautta?"
Me huudamme kädet ilmassa.

En jaksanut onneksi olla kauaa vihainen.
Kun Kaiken jälkeen olet kaunis soi, minä itkin rakastin sinua lujempaa kuin koskaan.

Niilläkin pyyhkii hyvin

Aamukahvilla blogin Henriikka pohti eräässä postauksessaan kesälle asetettuja paineita ja odotuksia. Seuraavaa kesää odotetaan jo ennenkuin edellinen ehtii loppumaan, tehdään mielettömät määrät listoja ja suunnitelmia. Tuntuu, että ihmiset elävät vain kesällä ja kesästä. Kaikki muut vuodenajat jäävät kesän jalkoihin, sillä mikäänhän ei vedä vertoja lämpimille illoille, festareille, uimarannoille ja irtojätskille.
En ole koskaan itse kuulunut kesän palvojiin. Syksy ja kevät ovat enemmän minun mieleeni.
Kesällä on liian kuuma, hyttysiä ja tosiaankin aivan liikaa paineita tehdä kaikkea mahdollista.

Mietin usein, että en  ole tänäkään kesänä tehnyt yhtään mitään muuta kuin töitä. Kun sitten selasin näitä kuvia puhelimestani, niin onhan sitä kaikenlaista tullut tehtyä.

Eräänä yönä pitkän työvuoron jälkeen kiipesin Kouvolan huipulle, vanhojen puuhyppyrimäkien päälle. Se oli pelottavaa ja ihanaa yhtä aikaa. Istuin yksin siellä korkeuksissa, katselin kaunista yötä tuulen puhaltaessa lämpimästi ja kuuntelin Olavi Uusivirtaa. Tunsin eläväni ja olevani onnellinen.

Olen uinut aivan liian kylmässä järvessä, viettänyt iltoja ja päiviä rannalla, käynyt J.Karjalaisen konsertissa, piknikkeillyt, poiminut mustikoita, tappanut kukkia, saanut tippiä ja leiponut kolme mansikkakakkua. Olen zumbannut ulkona ja pyöräillyt huiman paljon. Olen ollut melkein koko ajan matti kukkarossa ja velkaa jollekin, olen ollut koko kesäkuun aivan yksikseni, nähnyt rakkaitani aivan liian harvoin.
Olen huomannut olevani onnellinen. Olen oppinut nauttimaan omasta seurastani.  Rakastamaan itseäni ja elämää sellaisena kuin se minulle annetaan.
Se vaati itkua, kiukuttelua ja ahdistusta. Pitkiä yksinäisiä päiviä, itsekseen puhumista, pelkästään peiton alla makaamista ja koko maailman ja elämän vihaamista. Ja ehkä yhdet kalsarikännit.

Olen oppinut, että on turhaa pelätä itseään, omaa läsnäoloaan, ajatuksiaan ja hiljaisia huoneita.
Enää en laita ensimmäisenä kotiin päästyäni teeveetä päälle. En tarvitse keinotekoisia ääniä ympärilleni, en tarvitse pikseli-ihmisiä puhumaan minulle tunteakseni olevani vähemmän yksin.

Onnea on myös yksinäisyys.
Silti en voisi olla onnellisempi siitä, että kun kello 21.00 pääsen töistä, tiedän näkeväni Ässän pitkästä aikaa.
Huomenna me täytetään kaksi vuotta.

Älkää asettako odotuksia tai tehkö suunnitelmia.
Silloin osaa arvostaa sponttaaneja kiipeilyretkiä,  kauniita maisemia, suurta kuutamoa, syvällisiä keskusteluja ja ruuantähteistä tehtyä pyttipannua.

Hauska kuulla

Hei.
Minua on kuulemma täällä kaipailtu. Hauskaa kuulla.
Anteeksi, etten ole antanut kuulla itsestäni. On ollut elämää ja vähemmän elämää. On ollut hyvä olla ja sitten taas vähemmän hyvä. Juuri nyt on ihan hyvä.
Lähden kohta töihin. Tämä kesä on vierähtänyt hampurilaisia paistellessa, onneksi vain vähän maistellessa. Olen huomannut, että lippis ei sovi mulle.
Kesän aikana olen myös aloittanut liikunnan uudelleen ja paino on pudonnut jo viisi kiloa. Olen hurjan ylpeä.
Olen myös opetellut soittamaan kitaraa. Osaan kaksi sointua ja rämpytän niitä kuin mielipuoli käsi kipeänä.
Olen suunnitellut tatuointia, häitä, matkoja ja elämää. Kaikki antavat odottaa itseään, tuskimpa toteutuvat koskaan. Aina on jotain joka pidättelee.

Kuinka paljon annatte muiden mielipiteiden vaikuttaa itseenne? Oletteko huomanneet kuinka vaikeaa on olla eri mieltä ihmisen kanssa, josta pitää paljon ja johon haluaa tehdä vaikutuksen?

Jos nyt lupaan palailla takaisin kirjoittamaan, lukeeko kukaan? Oletteko vielä siellä olemassa?
Tahdotteko vain sanoja vai lisäänkö kuvia mukaan?
Jos teillä on kysymyksiä elostani, missä mennään, mitä olen tehnyt hiljaiselon aikana ja muuta niin kysykää.

Kaikenkaikkiaan olen onnellinen.

Yksin

Tahtoisin nukkua teevee auki,
jotta joku puhuisi minulle.

26 neliötä eivät ikinä ole tuntuneet näin tyhjiltä.

Vaaleanpunaista kyyneleiden läpi, missä olet aika?

Viime päivinä
en ole tehnyt mitään hyödyllistä paitsi ehkä koulussa.
Olen koukuttanut itseni pinterestiin.
Olen pakoillut velvollisuuksiani.

Kaikki on ihan sotkuista. En jaksa tiskata, piirtää, värittää, ommella, siivota, kirjoittaa, lukea. Istun ja makaan ja näpytän puhelinta. Suurin saavutukseni oli kun paistoin eineslihapullia paistinpannulla ja sulatin maissia mikrossa.

Miksi väsymys iskee nyt? Itken kun soitan ja toinen onkin menossa saunaan eikä ehdi puhua. Itken luultavasti vain lisää tulevina päivinä koska vanhaf. En vain kestä sitä pukuloistoa ja upeutta ja kuinka tahtoisinkaan kokea kaikki lukioperinteet uudestaan (mutta ehkä eri lukiossa, kivemmalla porukalla). Vaikka äidin mielestä mun motiivit käydä lukio oli ihan väärät, niin mitä väliä. Valkoinen hieno vappumyssy ja mahtavia perinnejuhlia. Penkkarit jäi harmittamaan. Ne jäi vähän masennuksen jalkoihin, enkä niistä pystynyt kunnolla nauttimaan. Itkin rekan kyydissä kun kaikki oli niin haikeaa. Hullua että siitä on jo vuosi.
Mihin aika katoaa, miks kaikki unohtuu ja miks jotkut asiat on vaan niin ainutkertasia? Vaikka haluisin tehä nyt monet jutut erilailla ja kokee ne uudelleen, niin silti tiiän ettei mul olis mitään tätä mitä mulla nyt on, jos menneisyydessä joku olis menny eritavalla.
Itken taas.
Tänään tein hiuksistani vaaleanpunaiset.

kotini on kouvolassa, pidän sen kaduista

Kouvola, pidän sinusta. Olet simppeli ja näppärän kokoinen. Tosin usein aamuisin mietin, miksi sekä kotini, että kouluni sijaitsevat mäellä ja miksi ne ovat niin kaukana toisistaan. Täällä lumiaurat kolaavat millin lumikerrokset, mutteivat ehdi paikalle silloin kun lunta tuiskuaa kymmeniä senttejä kerrallaan. Näen päivittäin armeija-autoja. Säätiedotukset eivät päde täällä. En vielä tunne tätä paikkaa täysin, mutta silti saapastelen ympäriinsä kuin olisin asiantuntija. Täällä on koti ja täällä määrään minä. Syön juustonaksuja aamiaiseksi ja ostan haisevaa juustoa. josta en pidä. Olavikin tulee tänne myös ja moni muu. Menen katsomaan tottakai. Kouvola on kelpo paikka asustaa. Ei ehkä sieltä kauneimmasta päästä, mutta en minä oikeastaan välitä.

 Kuvasin lempi katuni koulumatkani varrelta. Ensimmäinen on niin hipsteri, että on varmaan pakko muuttaa sinne.

Eilen haaveilin esimerkiksi seuraavista asioista:
tatuoinnista
häämekoista
lapsesta

Taidan olla kipeä. Se on hyvä syy tepastella yksiössä batmankalsareissa ja paavopesusieni tossuissa.
t. tuleva stailisti

Torstain toivoja

Oon yllättäen innostunut lisäilemään kuvia postauksiin.

Tänään
Torstai on toivoa täynnä
Kivi vierähti sydämeltä
Harjoittelin koulussa kankaanpainantaa

Ostin myös ihan hirveesti herkkuja koska
a) viikonloppu alkoi
b) asiat järjestyy
c) olen laihdutuskuurilla

Teen ruokaa. Ihan hullua, koska yleensä en jaksa. Biojäte on täynnä grillisipsejä.

päijää

Mun pitäisi tehdä kirjoitelmaa t-paitani elämänkaaresta, mutta sen sijaan päätin tulla tekemään postauksen maidosta.

Oon ihan hulluna maitoon. Maito on parasta. Ihanaa ja hyvää ja mikä parasta se on terveellistä. Siinä on ruoka-aine jota saa hyvillä mielin lomottaa mahan täyteen. Ja maidosta tehdään vaikka mitä herkkuja: juustoja, jätskiä (jota fanitan myös) ja jogurttia (huomatkaa jogurtti, ei jukurtti. hyi.)
 Olen oikea maitotyttö.
Omilleni muuttamisen jälkeen olen ikäväkseni todennut maidon olevan valitettavan kallista. En silti voi olla ostamatta sitä. Tänään tein suuren ja vaikean päätöksen ja ostin valion maidon sijaan pirkkaa, koska se oli melkein euron halvempaa.
Minulla kun on jokaisen maidonystävän pahin vihollinen: laktoosi-intoleranssi. Onneksi melkein mitä vain maitotuotteita valmistetaan nykyisin myös laktoosittomana.
 (Voi sitä riemua kun löysin  valion play maitokaakaota laktoosittomana, silmät loistaen esittelin sitä ystävilleni kuin maailman suurinta ja upeinta ihmettä). Laktoosittomuus tosin nostaa myös hintaa tuotteessa kuin tuotteessa. Epäreilua. Vaadin jotain vammaisapurahaa, kuulemma keliaatikotkin saa semmoista.







Tähän kaikkeen maitohöpötykseen toteatte varmaan kinosti vitusti. Tahdon kuitenkin kiittää kaikkia ihanaisia lukijoitani ja erityiskiitos kaikille, jotka vaivautuvat kommentoimaan ja piristämään päiviäni.
Ootte yhtä parhaita kuin maito.

ps. otsikko viittaa lapsena käyttämääni nimitykseen maidosta.

pps. vaihdoin myös vähän blogin värejä, koska olen ihan hullaantunut harmaa-keltainen komboon!

Salmiakkeja roskiksessa

Yksin oleminen on sitä kun kukaan ei ole syömässä karkkipussin salmiakkeja.

Itkettää ehkä vähän, kun pyykit on levällään ja talo sekaisin. Niin on vähän sydänkin tai ehkei se ole täällä ollenkaan. Se jäi tuonne josta juuri äsken tulin.

Katson jussigaalaa ja mietin että tahdon olla tuollainen joka palkitaan.

Voi ei

Mä olen todella ja aidosti pahoillani, ettei blogi ole päivittynyt aikoihin. Oikeesti. Lukijoita ilmestyi ja olin innoissani, mutta silti en muka löytänyt aikaa tai jaksamista kirjaamaan ajatuksiani ylös. Tämäkin päivitys syntyy puhelimella, ihan vain ilmoittaakseni olevani yhä elossa ja haluavani jatkaa. Koulu, tuo ikuinen bloggaajien tekosyy on vienyt mehut minustakin. Työtahti ammattikorkeakoulussa on aika huima ja käy raskaaksi varsinkin tämmöiselle joka jättää kaiken viime tippaan. Päivätkin ovat 9-16 joten iltasellakaan ei jaksa enää ryhtyä mihinkään.

Nyt mut nakitettiin pölyjen pyyhintään.
Koitan saada sunnuntaina kunnon postauksen tehtyä jahka olen taas turvallisesti kouvostoliitossa. Kiitos ja näkemiin.

joka päivä

Siinä se nyt on.
Hiljaa meidän mielissämme kytenyt ajatus, toive, lupaus.
Joskus yöllä esitetystä ujosta kysymyksestä on kulunut jo vuosi.
Viime lauantaina oli oikea aika muuttaa ajatukset teoiksi.
Rakkaus on parasta.

Tässä vielä biisi, jonka sanat vuosi sitten johti tähän pisteeseen.

mulla mulle multa

Kyösti Pöystin sanoin:
NO HUHHUH!

parissa päivässä blogin seuraajia on tullut monen monta lisää!

Hassuintahan on se, että juuri ennen tätä aloin epäilemään itseäni ja tätä blogia. Mulle tuli tunne, että tää nyt vain on tämmöstä tekotaiteellista paskaa, ei ketään kiinnosta. Ja te hyvät ihmiset olette selkeästi toista mieltä, vai?

Kaikki mun tekstinihän täällä on aika puhtaasti tajunnanvirtaa. Mulle tulee tunne, että nyt pitää päästä kirjoittamaan, mä istun koneen ääreen ja annan mennä. Siinä se. Jälkeenpäin tekstejä selaillessa mietin usein, että olisihan sitä voinut vähän harkita sanansa tarkemmin ja asetella ne eri tavalla, mutta siellä ne jo ovat bittiavaruudessa.
Monet, jotka seuraavat lähinnä tätä lifestyle höttöä (itse en oikeasti muuta seuraakaan (paitsi hää- ja käsityöblogeja)) eivät tällaisesta kuvattomasta blogista, jossa outo tyttönen kirjoittaa outoa runomaista tekstiä, välitä. Hyväksyn sen täysin ja olin siitä erittäin tietoinen jo aloittaessani. Silti mulla oli joskus mielessäni melko kunnianhimoinenkin ajatus siitä, että saisin sellaisetkin, jotka eivät normaalisti tekstiblogeja lue, kiinnostumaan.
Tuskin siinä onnistun, mutta olen kiitollinen jokaisesta lukijasta anonyymistä tai julkisesta. Vakituisesta tai satunnaisesta. Vaikka kirjoitan aika pitkälti vain itselleni, olisi naurettavaa väittää, etteivät lukijat kiinnosta minua. Miksi muuten mainostaisin demi.fi:ssä.

tajusin juuri, että 'mulla' on aika ruma sana.

uusia asioita, ajatuksia, muutoksia, kiitoksia

Koulu alkoi.
Kaikki on nyt niin uutta ja erilaista.
Olen paikassa ja tilanteessa, josta en koskaan osannut edes kuvitella löytäväni itseäni.
Mietityttää vähän tämä tilanne. Jo ihan sen takia, että olen melkeimpä nuorin täällä. Mulla ei ole mitään taustaa tai harrastuneisuutta tän asian parista. Jotenkin hirveä alemmuuden tunne ja tahtoisin näyttää kaikille että kyllä mä pystyn. Vaikken oo varma siitä itsekään. Yritän antaa hyvän kuvan itsestäni. Pelottaa, että mitä jos ne ei musta tykkääkään. Mitähän ne aattelee musta.
Vaikka eihän mun siitä pitäisi välittää pätkääkään.

Eilen pohdin paljon tätä tilannetta.
Teki mieli nousta ylös sängystä ja kirjoittaa ylös. Purkaa kaikki päässä pyörivät ajatukset sanoiksi, jäsennellä ne ja muodostaa kokonaisia lauseita. Silti peitto ja väsymys voittivat ja pyörremyrsky päässäni laantui lopulta unen saapuessa.

Eilen suurin pelkoni oli etten kuulukaan tänne. Että tulin väärään paikkaan.
Mitä jos minulta vaaditaankin sellaista johon en pysty tai en ole valmis?

Lisäksi mietin mitkä ovat tavoitteeni.
Millainen minä olen täällä uudessa paikassa, jossa kukaan ei tunne minua.

Olenko täällä itseäni varten? (totta kai)
Vai olenko täällä näyttääkseni muille? (ehkä vähän sitäkin)
Miksi minua hävettää sanoa unelmani ääneen? (no onhan se vähän lapsellinen)
(oma hääpukuliike)
Haluanko olla yksin vai kaipaanko ympärilleni ihmisiä? (en ole varma)
Onko täällä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa viihtyisin? (en ole varma)
Olenko tullut oikeaan paikkaan? (en usko että elämässä voi mennä väärään paikkaan. olen juuri siellä missä minun juuri tällä hetkellä kuuluukin olla)

Sen olen päättänyt, että en ole luovuttaja. Loppuun asti mennään.
Asenteiden on aika muuttua. Minun on aika muuttua.
Olen aina luullut, ettei minusta ole siihen ja tuohon ja tähän. Ja silti mä olen nyt täällä. Opiskelemassa sellaista mihin en koskaan edes ajatellut kykeneväni. Tämä ei ollut vaihtoehto koska en osannut.

Tiedän. Puhun ympäripyöreästi. Ja sekavasti. Mutta haluan kai vain sanoa (niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin), että itseään ei pidä tuomita liian herkästi. Jos et ole koulussa koskaan loistanut jossain aineessa, se ei estä sua tavoittelemasta sun unelmia. Aina pitäisi uskaltaa yrittää. Ja epäonnistua. Ja yrittää ehkä vielä uudestaan. Älkää tyytykö mihin tahansa. Miettikää mitä todella tahdotte. Älkää aina verratko itseänne muihin. Aina löytyy joku parempi ja kokeneempi.
Vaikka tämä onkin kilpailuyhteiskunta se pitäisi opetella joskus myös unohtamaan. On ihan jees tehdä asioita vain itselleen.
Minun on nyt opiskeltava vain itseäni varten. En varmasti tule olemaan lahjakkain tai taitavin täällä, mutta minun on tehtävä parhaani ja opeteltava nämä kaikki uudet asiat itseäni ja tulevaisuuttani varten. Ei sitä varten, että olisin parempi kuin kaverini vieressäni.
Mulla on unelma ja sen saavuttaminen on lähempänä kuin koskaan.
Tää vaatii vain paljon ajatustyötä, uudelleen asennoitumista ja uskomista itseeni.

Ja kiitos ystävälle, joka näkee aina sen kauneimman toisessa. Mä yritän syövyttää sun sanat mun sydämen sopukoihin ja opetella lukemaan ne absoluuttisina totuuksina. Kiitos.

ensimmäinen aamu

Heräsin viideltä.
Patteri on kylmä.
Keitin puuroa.
Täällä hurisee.
Mitä  omassa kodissa tehdään?
Pitäisikö käydä kävelyllä?
Soittaisinko äidille?
Järjestänkö vessan peilikaapin?
Mulla on nälkä.
Vastahan söin puuroa.
Jalkoihin käy veto.
Miksei patteri ole päällä?
Koska tulee kunnolla valoisaa?
Miksi kaikki kaupat on tänään kiinni?
En jaksaisi järjestää jääkaapin magneetteja.
Epäjärjestys häiritsee.
Ja äiti pelkäsi että elän sotkussa.

yksin

Täällä mä nyt oon ihan yksin omassa kodissa. Ja millainen koti tää onkaan. Ihana ja mun näköinen.
Sänkyä pitää odottaa vielä viikko, mutta kyllä mä kestän. Onhan mulla muutakin odotettavaa.
Itkin kun äiti ajoi autolla pois.
Nyt kun ajattelen sitä jälkeenpäin niin aika lapsellista.
Kai se silti sallitaan.
Mulla on hirveen kylmä täällä.
Lämpömittari näyttää kahtakymmentä astetta mutta silti hytisen.
Neulon itselleni viltin johon käperryn sitten.
Ajattelin että nyt kun aivan uusi elämänvaihe alkaa voisin postaillakin useammin.
Tai saa nähdä miten tämä elämä alkaa kulkemaan.
Muuttuuko mikään ja jos muuttuu niin mikä. Minäkö?
Hassua ja vähän pelottavaa.
Naapurien ovenkolinat kuuluu tänne mutta ei kai se haittaa.
Iskä asensi varmuuslukon.
Onkohan nyt sitten turvallisempaa.

muutoksia

2013

muutosten vuosi
huomenna muutto kouvolaan
maanantaina uusi koulu
ja vielä yksi juttu joka jo polttelee mielessä ja odottaa laatikossa oikeaa hetkeä
kuinka hurjaa kaikki onkaan

ja tämä biisi josta en pääse yli enkä ympäri