Matkalla kainaloon

Tällä hetkellä mun kaverit on matkalla tän syksyn ekaan koulupäivään. Mä oon junassa matkalla yövuorosta kotikotiin. Asiat vois olla monella tapaa toisin. 

En sano katuvani valintoja jotka oon tehny. Silti pieni osa musta täyttyy haikeudesta vaikka tiiän tehneeni oikein. 

Mua odottaa kuitenkin kainalo, jonka olemassaolo ei oo pitkään aikaan tuntunu yhtä kutsuvalta, lohdulliselta ja todelliselta kuin nyt. Siihen on hyvä käpertyy kun kaikki muu on liikaa ja liian vähän yhtäaikaa. Se on paikka johon palataan silloin kun ei ole mitään muuta paikkaa mihin mennä. 

Anteeksianto on avain onneen. Mutta miksi muille on niin paljon helpompaa antaa anteeksi kuin itselle?

Mun koti on nyt siisti

Mä en tiedä mitä sanoisin.

Mulla ei oo sanoja tälle epäonnistumiselle ja riittämättömyydentunteelle.

Siivosin mun kodin jotta mun olis helpompaa ajatella ja jotta mun pääkin siivoutuis samalla.

Mä harjasin vessan lattian. Pyyhin seinätkin. Vaihdoin lakanat.

Ja nyt mä oon täällä lakanoissa yksin. Turrutan tunteitani television valolla. Googlaan lentolippujen hintoja.

En uskonut että tää menisi tähän. 

Että tää ihan oikeesti menisi tähän pisteeseen. Vaikka musta joskus tuntu pahalta ja musta tuntu että haluun pois, mä jäin koska niin kuulu tehdä ja mä halusin saada asiat toimimaan. Mutta nyt sä et oo valmis tekee samoin. 

Ja mä oon yksin mun lakanoissa eikä mulla oo kihlasormusta sormessa. Siinä sormuksessa lukee joka päivä. 

Ootkohan sä pitäny sitä sormessas viime päivinä? 

Piditkö sitä sormessas eilen? 

Oon aatellu hengellistyä. Ehkä kaikki tää paha johtuu siitä että oon unohtanu jumalan. Ehkä jos rukoilen paljon ja löytäisin jumalan asiat alkais sujuu. 

Lainasin kasan selfhelp kirjoja. Minä joka vihaan selfhelp kirjoja. 

Älkää tuomitko. Mä oon yksin, eksyksissä ja epätoivonen. Mä yritän pelastaa itseni. Koska se ihminen jonka piti pelastaa mut aina ja kaikissa tilanteissa ei enää halua pelastaa mua.

Koska mä oon se kasvonsa menettänyt japanilainen joka haluaa hypätä junan alle.

Sotke mut eikun siis siivoo

Hei vaan, olin viikon lomalla ja menetin festarineitsyyteni ja siinä samalla sydämeni ruisrockille. Käsittämättömän mahtavaa.

Siinä samalla pohdin sinua ja meitä ja unelmalistaa johon tahdoit 14,8 unelmaa mutta minusta se ei ole oikea luku. 

Ymmärsin että kesä on parhaimmillaan auringon paistaessa suuren joukon ylle, bändin soittaessa, vieressä on ystävä ja tuhat tyyppiä, jotka vois muuttaa sun elämän kulun jos antaisit niille mahdollisuuden.

Yöllä bussissa poskisuudelmia kuumalta tyypiltä. Kehuja humalan takaa. Hämmennyin, tottakai. 

Huomenna mua odotetaan töissä, mutta mä tarvisin vielä ainakin kaks viikkoo lisää aikaa kasatakseni itteni. Oon yhtä sotkussa kuin mun kotikin. Voisko joku tulla siivoomaan minut ja yksiön?

Ei kulje nyt yhtään tää teksti. Anteeeks.

Koko viikonlopun mulla on ollu tosi merkityksellinen olo ja oon pohtinu lausemuotoja postauksia varten ja nyt kun lopulta kirjoitan, niin tästä ei tuu mitään.

Tiivistän: olin ruississa, oli lämmin, musiikki oli parasta koskaan kuulemaani, spotify ei kuulosta enää miltään, ihmiset oli kauniita, minä olin onnellinen, itkin ilosta, kaipuusta, onnesta, yksinäisyydestä ja haikeudesta, olin katkera jokaisesta onnellisesta pariskunnasta ja ärsyttävästä teinipissiksestä ja vippipassista, 

mutta oikeesti mitä väliä. Ymmärsin että mun ykskään kesä ei oo ollu mitään ihan vaan sen takii etten oo ollu festareilla. Aamen. 

What if our hard work ends in despair?

What if the road won't take me there?

Oh, I wish, for once, we could stay gold

What if to love and be loved's not enough?

What if I fall and can't bear to get up?

Oh, I wish, for once, we could stay gold

We could stay gold

First Aid Kit - Stay Gold

Epäriko sydämeni

Niin taisin aivan unohtaa kertoa, että pääsin kouluun. Yliopistoon opiskelemaan äidinkielenopettajaksi. Näillä näkymin menen sinne vuoden päästä. Hirvittää ajatella, että kun valmistun olen 27. Toisin sanoen ikivanha. 

Mutta onko millään tuolla mitään väliä kun sydän on särkynyt tai ennemminkin murskautunut. Murskaa on minun sydän parkani. Tohjoa sohjoa mössöä. En jaksa enää. 

Nyt soi yltiö imelä heartbreak soittolista by spotify. Paitsi äsken tuli Ela liikkeessä -mainos. 

Sinä et vastaa. Mikä yllätys. 

viimeinen kesä

Tein masentavimman kesäsoittolistan varmaan koko maailman historiassa. Mutta siltä minun kesäni kuulostaa, huolimatta kaikista onnellisista hetkistä.

Kuningasidea - Pohjolantuulet

Vaikka kuinka koetin nähdä ja ymmärtää paremmin

Ehkä sittenkin ymmärtämättä, vois olla helpommin

En tiedä mikä on vaikeempaa, 

se että muistaa vai se että jotain unohtaa

Leikitääks vielä rikkinäistä puhelinta

Tuleeks pulloposti perille, viesti nyt tuhkana taivaalle katoaa

Kova kuori, mutta sisäl jotain särkyvää

Ei oo mustaa valkosella, eikä läpinäkyvää

Tiedän ainoastaan vain se mikä on tärkeää

Mikä on tärkeää, mikä on tärkeää

Sanat lakkaa olemasta, kirjaimia paperilla

Niin kuin tää laulu sulle nauhalla kasetilla

Siinä vasta kysymys, ollakko vai eikö olla

Helpottais jos arvottais se kolikolla

En tiedä oonko enää sun

Lahja

Ulkona sataa

kodikas ropina peltikattoon

olohuoneessa uskontunnustus

peiton alla minä

palelevat varpaat

muriseva maha 

ja yksinäinen, itkevä sydän

Viesteihini ei vastata

iltaisin eikä aamuisin

Ja minä kun tunsin pahaa oloa

kun yritin löytää täydellisen lahjan

jolla olisin näyttänyt 

kuinka paljon menetät minussa

Sen sijaan:

Ostin riippumaton ja nukkumatin (se on kasvi) 

riippumatto on tehty utopiassa ja se on tarkoitettu unelmoijille.

Luulen että se on oikein juuri sinulle.

Asioita joita ei kannata tehdä osa 1

Kun haet opiskelemaan äidinkielenopettajaksi ja sinua haastatteleva kirjallisuuden professori kysyy luetko muumikirjoja muodon vai kielen vuoksi, ei kannata vastata että pidät niiden kuvituksesta. 

Näe minut tässä sitä toivoisin

Puhun sinulle näkymättömyydestäni, 

mutta ilmeisesti olen jo sinunkin näköpiirisi ulottumattomissa.

Tai ehkä et vain enää jaksa kuunnella.

Sinullahan on nyt kaikkea, esityksiä ja ystäviä ja jatkoja, etkoja, puistokaljaa, taiteilijoita ja aurinkoa, lahjoja ja kehuja, ruusuja ja piilolinssitkin.

Sinut nähdään ja minä painun pidemmälle varjoihin.

Kasvatan hiuksiani, ostan uusia vaatteita, laihdutan, nostan rautaa. Tahdon niin kovasti näkyä, tulla huomatuksi, tulla muistetuksi. HUOMATKAA NÄÄTTEKÖ KUULETTEKO MÄ OLEN TÄSSÄ JA TAHDON ETTÄ NÄÄTTE MUT! NÄHKÄÄ. NYT. 

Anteeksi että olen tässä.

Näkymätön lapsi

Luen muumi kirjaa sen sijaan että lukisin pääsykokeisiin. Olen koko päivän pidätellyt itkua. 

Paula sanoi että olen nykyään koko ajan vihainen. Niin olenkin. Söin suklaata enkä mennyt salille. Päässä jyskyttää 'läskiläskiläskiläski'.

Mietin koska minusta on tullut näin ilkeä itselleni ja muille.

"Nyt hän istuu kotonaan ja luulee, etten minä ole koskaan kokenut mitään. Minähän koen joka päivä maailmanlopun ja kuitenkin pukeudun ja riisuudun ja syön ja pesen astioita ja pidän teekutsuja aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut! Viljonkka pisti kuononsa esille ja tuijotti ankarana ulos pimeään ja sanoi: - Minä näytän teille vielä. Mitä lienee sitten sillä tarkoittanut. Sitten hän ryömi peittonsa alle ja painoi käpälät korvilleen."

- Tove Jansson: Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin

Miksimiksimiksimiskisiksikiksikiiski

Miksi katson videoita ihmisistä, jotka juovat puoli litraa kaljaa ykkösellä?

Miksi suomi hävisi ruotsille?

Miksi ruotsi aina voittaa?

Miksi tasa-arvoinen avioliittolaki herättää niin vahvoja tunteita puolesta ja vastaan?

Miksi tavallaan ymmärsin myös vastustajien pointit?

Miksi itkin joka kerta kun katsoin uusinnat suomen voittamista olympiamitalleista?

Miksi koko ajan tekee mieli syödä?

Miksi itsetuntoni on paska?

Miksi mikään ei riitä?

Miksi hiukset kasvaa silloin kun niiden ei halua kasvavan ja toisinpäin?

Miksi oikean kokoisen uimapuvun löytäminen on mahdotonta?

Miksi kaikki kivat jutut tapahtuu päällekäin, niin että on pakko sanoa ei jollekin?

Miksi mun nenän siitä tyvestä tai siitä on kutissu jo monta päivää?

Miksi sukupuolella on väliä?

Miksi en voita lotossa?

Miksi muilla on enemmän kuin minulla?

Tai lähinnä: 

Miksi kuvittelen muilla olevan enemmän kuin minulla?

Se joka osaa vastata jokaiseen kysymykseen on ansainnut itselleen rutosti hyvää karmaa, yksisarvisia ja lämpimiä ajatuksia.

Miksei uuteen kouluun pääse itkemällä?

Tulevaisuuteni olisi taattu.

Hatara elämä

Tänää musta ei tuu näyttelijää koko ajatus on naurettava. 

Tänää musta tulee äidinkielenopettaja paitsi että en pääse sinne kouluu sisään joten se siitä. Pelkään että jos pääsen ja päätän mennä sinne ope kouluun niin tyydyn "liian vähään" ja sit mietin koko mun loppuelämän että mitä jos oisin tehny toisin ja blaablaablaa ja elän elämääni opettaen finninaamasii teinei joita ei kiinnosta paskaakaan argumentaatio analyysi ja runojen tulkinta. 

Ja aattelen vaa itekseni että nii musta olis voinu tulla joku vitun iina kuustonen mut päätin pelaa varman päälle. 

Tai sitten ei mut sit musta olis voinu tulla ylexän juontaja ja sit oisin päässy juontaa umkoota ja ties mitä ja pussaa olavii kun se pääsee himotuimmat listan ykköseks ja silleen. Sit oisin ollu seuraava vappupimiäpääskysaaripaasonenleppilampi ja juontanu kaikil kanavil yhtäaikaa ja tehny sata juttuu me naisiin ja pitäny omaa keskusteluohjelmaa ja vittu ties mitä.

Tai sit ei. 

Sit oisin vaa se ope ja se ois parast duunii ikinä ja oisin super onnellinen. Tai sit en. Voisin kuolla ihan vaan sen takii etten pysty päättää.

Mut en haluu vaihtoehtoi haluun yhen unelman josta oisin sata varma ja että pystyisin sen toteuttaa myös. Mut ku mul on vaa hatarii mielikuviii ja bläääääääää vihaaan tätä.

 Just äitin kaa juttelin saunas ja sanoin ku tuntuu että oon nolla pistees ihan samas jamas ku kaks vuotta sitten. Mut äiti sano että se on hirmu ylpee musta ja että oon tehny vaikka mitä ja mul on koulu ja työ ja se o ylpee ku oon tehny niin paljon ja ponnistellu eteenpäin. Ja se oli tosi ihanaa kuulla vaikkei musta kyllä siltä tunnu. 

Jotenki tää on tällästä että oon koulus johon pääsee kuka vaan ja opetus on paskaa enkä ees loppujen lopuks haluu käydä sitä kouluu loppuu ja sit asun kouvolas joka nyt on yleisesti tunnettu pahempana pers läpenä ku turku ja kaikki vihaa kouvolaa ja sit oo töis mäkis mikä nyt on noloin duuni ja vaik tykkään noista kaikista asioista mitä mul on niin silti tuntuu että tää on tämmöstä alempiarvosta elämää ku esim jollain joka asuu helsingis, käy jotai tärkeetä kouluu ja siinä ohessa on joku myyntitykki hienos yritykses. Tiiätkö? Tajusitko mitää tästä erittäin sekavasta selityksestä? Siis joo oon hirmu kiitollinen kaikesta mitä mulla on ja rakastan näitä juttui mun elämäs mut silti tuntuu että tää on tämmösii lohdutuspalkintoi tiiätkö? Et kaikki hyvät oli jo viety. Mut täähän on just tämmöstä pahaa ajatteluu ei näin sais aatella mut silti aattelen ainaki vähä. Jotenki tuntuu et mulla pitäs olla enemmän. Mut pitäskö oikeesti?

Nojooo mutta en yritä muttaa asioita siks ettenkö tykkäis tästä ja nauttis mun työstä ja kouvolasta ja ajoittain jopa koulust vaan siks että tuntuu ettei tää kuiteskaa riitä. Että pitäs olla enemmän jotain. Mut en tiä mitä. Tuntuu epäkiitolliselta että aattelen tällee. 

Jokainen ei mun elämässä on johtanut parempaan kyllään.

Usko

En usko sellaiseen paskaan että jonkun demin itsetunnonkohennus artikkelin tai sadan selfhelp kirjan tai koskettavan tositarinan ryysyistä rikkauksiin innoittamana kukaan pystyy muuttamaan omaa suhtautumistaan itseensä, maailmaan ja mahdollisuuksiin. 

Kaikki on kiinni siitä omasta pääkopasta. Päättääkö uskoa vai ei. On tosi paljon helpompaa olla uskomatta. 

Eilen illalla mulla naksahteli päässä ja aamulla kun heräsin tartuin vihdoin pääsykoekirjaan. Mä päätin että uskon itseeni. Ainakin tänään. 

Toivottavasti huomennakin.

Oikeesti voin tehä mitä vaan. 

Ainakin melkein. Mun ei tarvi ajatella mitään mitä mun kaverit sanoo ja ajattelee, mitä mun vuokranantaja ajattelee mitä mun äiti ajattelee mitä mun koulu ajattelee. Riittää kun tiedostan mitä itse ajattelen. 

Jos mulla ei oo motivaatiota ja intohimoa tehdä jotain niin ei mun tarvitse tehdä sitä. 

Paitsi tiskata täytyy. 

Ja imuroida. 

Mutta nekin voi tehdä jammaillen. 

Aurinkoa sydämessä

Tänään aurinko paistaa suoraan mun sydämeen.

Mä kasvatan mun hiuksia ja tanssin ympäri kämppää. Laulan, enkä välitä vaikka naapurit kuulee. 

Eilen olin tähti zumba tunnilla, leikin esiintyväni ja olin paras. Sitä illuusiota auttoi ehkä se, etten nähnyt peiliin asti.

Leivoin kahtena päivänä putkeen ja söin mokkapaloja melkein hyvällä omalla tunnolla. Katsoin grammyt ystävien luona, mikä oli aika kivaa vaikka alunperin olisin ollut mieluummin kotona.

Katsoin kun ne yhdet kuherteli siinä sohvalla ja painauduin tiukemmin nurkkatyynyjä vasten. Ei se tuntunut kovin pahalta, vähän yksinäiseltä vain. Ajattelin sitä kaikkea mitä hän ei ole ja mitä teillä oli koko ajan, ja mitä minulla ei ole, eikä tule. En ole vielä päättänyt onko se okei.

Mutta mitä väliä. Joskus on ihan ok olla onnellinen.

Ja rakastaa Beyoncea. Aina.

Elämä on vittupää

Voisin olla jossain niin siistissä paikassa tekee siistei juttui tapaamas ihmisii joita ihailen yli kaiken. Jos elämässä vois voittaa. Tai jotkut voittaa, mä en. Sen sijaan istun finnivoiteet naamas sängyssä batmankalsareissa, katon niitä siistei tyyppejä telkkarista ja vedin pussillisen pakasteranskalaisia. 

Elämä on vittupää.

Se tekee kiusaa ihan tahallaan. Antaa tilaisuuksia, laittaa sut epäonnistumaan, viiltelee sut täyteen syviä ja kipeitä haavoja, ripottelee niihin suolaa, vääntelee puukkoo edestakas ympäriämpäri. 

Ja nauraa. Hykertelee. 

Muahahahhahahahaahahhahaa.

Koskaan ei pääse paranemaan, en saa arpia, pelkkiä isoja ja ammottavia avohaavoja.

Mitä mun kuuluu olla ja tehä? 

Voisko joku vittupää nyt pudottaa jonku juonipaljastuskirjan mun elämästä etten ois näin kadoksissa. 

?

Mistä voi tietää mikä on oikea jos ei ensin kokeile kaikkea?

Onko ilman pilkkuja parempi kuin väärin pilkutettu?

Täytyykö minun saada muut ymmärtämään vai riittääkö että minä itse ymmärrän?

Iso ahdistus näyttää liian usein kysymysmerkiltä.

Mitä vain

Elämässä voi tehdä mitä vain jos on 

kaunis,

rikas

tai lahjakas.

Mieluiten kaikkea kerralla.

Asioita joista en pidä, osa 1

Häviäminen.

Kukapa siitä tykkäisi. Koen häviäväni usemmin kuin keskiverto ihminen. Aina kaikessa. Jos voitan korttipelissä sitä ei lasketa. Tai jos voitan viisi euroa viisi euroa maksaneesta arvasta niin sitäkään ei lasketa. Tai jos nettisivulla on banneri että "onneksi olkoon olet juuri voittanut 100 miljoonaa!!! Tämä ei ole vitsi!!" niin sitäkään ei lasketa.

Eli häviän yleensä. Sellaisissa asioissa joilla on väliä. Ehkä siksi olen niin katkera.

Olin aivan sietämätön ala-asteen liikuntatunneilla. Saatoin nostaa hirvittävän metelin hävitystä jalkapallopelistä ja lietsoa vihaa rinnakkaisluokan tyttöjä kohtaan, koska ne ihan saletisti huijasi. Liian monta kertaa haukuin jotain kakkapääksi ja itkin pukuhuoneessa tunnin jälkeen.

Sittemmin olen oppinut häviämään hieman vähemmän dramaattisesti. Tai ehkä ennemminkin tottunut.

Joukkuelajia 12 vuotta pelanneena on vaikea välttyä tappioilta. Itkin kiltisti pää painuksissa sen sijaan että olisin mennyt hakkaamaan virnuilevan vastustajan. Sekin on tosin ollut lähellä. Nyt kun tarkemmin mietin niin kyllä mä silloinkin haukuin milloin tuomarit, milloin vastustajat (en tietenkään päin naamaa (ainakaan kovin usein)). Yleensä molemmat. Ne ei vaan olleet enää kakkapäitä vaan paskapäitä. Joten en ole tainnut oppia yhtään mitään. Noniin loistavaa, tulipa hyvä mieli tästä oivalluksesta. 

Joka tapauksessa vihaan häviämistä. Viimeksi hävisin eilen. 

Kelluskelua

On niin säälittävä olo. Haluaisin kömpiä peiton alle itkemään ilman mitään syytä. Reilun tunnin päästä alkaisi nykytanssitunti, jonne ilmoittauduin intoa puhkuen pari viikkoa sitten. Silloin ajattelin, että minusta tulee vaikka mitä ja haen vaikka minne ja uskoin itseeni ja ajattelin tehdä kaiken mahdollisen, kokeilla kaikkea ja olla paras versio itsestäni. 

Nyt en ole enää mitään. Olen turha ja ruma ja lihava ja ostin muotoilevan alusmekon ja miksi ennen ihan sopivat tissitkin näyttää jotenkin ihan liian pieniltä ja rumilta. Ärsyttää. 

Miksi tuntuu tältä vaikka tiedostan miltä pitäisi oikeasti tuntua. Tiedän ettei tässä paskassa kellunta auta mitään, pitäisi uida uusille ja puhtaille vesille, jättää paskat silmääkään räpäyttämättä taakse. Mutta kun minä niin mielelläni sukeltelen silmät ja suut täyteen tätä pahaa oloa. Keinuttelen itseäni suihkun lattialla ja mietin vain veden kohinaa korvissa. Kastelen tyynyliinan uudelleen ja uudelleen. Syön kuivaa makaronia, rusinoita ja löllöjä klementiinejä. Lainaan pinon kirjoja, joita en kuitenkaan lue.

Teen listoja asioista jotka kuitenkin jätän tekemättä. Kuuntelen kappaleita joiden sanoja en viitsi opetella. Rucola kuolee yhdessä yössä.

Olisipa se niin helppoa. 

itkin koko illan kunnes en enää itkenyt

Ois niin siistii olla se kypsä ja järkevä aikuinen. Sellainen joka tekee kantaaottavia facebook päivityksiä. Laittaa korkokengät arkenakin eikä silti näytä ylipukeutuneelta. Ei kiroile. Ei hötkyile. Istuu jalat ristissä. Sietää pettymyksiä. Sellainen, jolla on oma, ihailtava elämänfilosofia. Sanoo, että onnellisuus on tärkeintä ja on onnellinen. Lukee kirjoja. Kantaa laukkua. Hiukset on kiharalla. Sen rakkaus syttyy ensisilmäyksellä. Ja kestää koko elämän. Ja jollei kestä, niin ero ei ole paheksuttava, vaan voimaannuttava ja rohkea teko. Sen myötä oppi rakastamaan itseään. Sellainen, jonka kukat ei kuole.

Silti oon se joka vollottaa kovaan ääneen elämän epäreiluutta. Ensin koko matkan kotiin. Sitten koko illan kotona. Se ei ole pientä ja somaa nyyhkintää, vaan parkumista. Huutoa ja kyyneliä. Miksen koskaan minä. Miksi aina minä. Lähettää noloja valitussähköposteja ja vollottaa lisää. Vollottaa äidille puhelimessa. 

Katsoo putousta ja vähän naurattaa. Äkkiä kaikki onkin taas oikeinpäin. Se tekee kaikesta edellä tehdystä äärimmäisen noloa. Paitsi putouksesta. 

Pahinta huomisessa on, että äiti sanoo: "mitäs minä sanoin".